Idän kehräämö on pystynyt pitäytymään arvoissaan, vaikka se syntyikin turbulenttiseen maailmantilanteeseen. Kehräämö perustettiin vahvasti arvolatautuneena ja ideologisena. Sen oli tarkoitus tehdä asiat toisin, olla kehräämö 2.0, innovaatiokehräämö ja kansanperinteen vaalija tuoreella otteella.
Idän kehräämön ensimmäisiin periaatteisiin kuului paikallisuus ja raakavillan tuottajahintojen nostaminen. Siinä vaiheessa, kun kehruulinjasto saapui Suomeen, raakavillan hinnat olivat nousseet jo muillakin toimijoilla niihin lukemiin, jotka olin kirjannut liiketoimintasuunnitelmaani- n. 4 e/ kg tuntumaan. Pidin sitä erittäin tärkeänä, että jalostaisin lähiseutujen villaa pellolta pöytään -ideologiaa mukaellen pellolta vaatekaappiin -hengessä. Myös pieniä villaeriä pitäisi olla mahdollista kehruuttaa nopealla aikataululla.
Toiseksi halusin kaiken muunkin toiminnassa olevan mahdollisimman yksinkertaista, läpinäkyvää ja kotimaista. Halusin värjätä kasveilla, sillä maasta tuleva väri on äärimmäisen kiehtova ajatus. Mutta myös valtava haaste – saisiko kasveista riittävän kiinnostavia värejä. Villa pitäisi myös ehdottomasti pestä itse.
Kehräämökoneiden hankinta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Katselin lukemattomia You Tube -videoita, selasin nettisivuja eri hakusanoilla, ja lähettelin jopa tekstiviestejä Puolaan, Saksaan, Ruotsiin ja Viroon käytettyjä laitteita etsiessäni. Onneksi päädyin ostamaan Italiasta Ramellalta uudet pienkehruukoneet. Yksinyrittäjälle on ollut helpotus, että uudet laitteet ovat toimineet kohtuullisella huoltamisella ja tuottaneet alkuvaikeuksien jälkeen kiltisti lankaa.
Oli myös selvää, että olisin ennen kaikkea taiteilija enkä tehtailija.
Langan kehrääminen alkaa villan lajittelemisella, mikä on parhaimmillaan maadoittavaa ja rentouttavaa. Jo villaa lajitellessani näen mitä siitä voisi kehrätä. Uudenlaisten lankojen luominen on asiakkaiden palvelemista mutta ennen kaikkea prosessi, jossa saan kanavoida luovan energian säikeiksi.
Idän kehräämön alkutaival on ollut täynnä käänteitä, huippuhetkiä, stressiä ja pelkoakin – eli elämää. Se on myös yrittäjälleen hyvin henkilökohtainen projekti.
Mieleeni on noussut viime aikoina usein kuva lukion maailmanuskontojen kurssilta. Kuvassa havainnollistetaan erilaisia tapoja nähdä elämä: Elämä on kaari, kuten länsimaissa on totuttu ajattelemaan. Joissakin itämaisissa uskonnoissa puolestaan nähdään vanhuus viisautena ja elämänkaari on nouseva. Uudelleen syntymistä kuvattiin sisäkkäisinä spiraaleina. Oli myös malli, jossa oli useita pieniä spiraaleja kuin myrskynsilmiä ylhäältä päin kuvattuina.
Kun olen heittänyt harteiltani elämämänkaariajattelun tuoman tasaisuuden haarniskan, en tässä elämässä enää pelkää erehtyä, epäonnistua tai tehdä väärin. Enää en pohdi, kuinka kauas perspektiiviä on siirrettävä, että virheistä johtuvat säröt eivät rikkoisi ihanteellista elämänkaarta. Meidän ei ole tarkoituskaan olla vakaita laivoja vaan mastossa lepattavia lippuja. Omassa lipussani on ehdottomasti pääkallotunnus.
Viime viikot ovat olleet viime vuosien hurjuuksista hurjimmat. Toisaalta olen kokenut, että viimein uskallan hengittää syvään ja puhaltaa keuhkot tyhjäksi, olen saanut tilaa katsoa itseeni. Olen kokenut vihdoin olevani murrettu – en taipunut, enkä rikottu. Elämässä vain on syvä särö, joka täyttyy hiljalleen uudella. Olen luonut uutta omalla työlläni, olen uskaltanut luottaa intuitioon tavalla, joka ei ole järkevää. Olen lopultakin kohdannut rajani. Minäkään en kestä kaikkea, vaikka se on ollut tärkein tarina itselleni itsestäni.
Ensimmäisessä elämässäni olin lukenut kirjoja – ehkä jopa muutaman elämällisen verran. Olin omaksunut kunniallisia ajatustapoja ja vankan feministisen aatteen. Tiesin miten piti elää. Mutta en osannut tulla onnelliseksi. Toteutin kaiken sen minkä piti: korkeakoulututkinto alle tavoiteajan, vakituinen virka, avioliitto, koira, pari kissaa ja kaksi lasta. Tunsin murtuman alkavan; olin tunnoton tai kivuissani. En osannut rakastaa edes omia lapsiani ilman tuskaa. Kukaan ei hyppää valoon eikä pimeyteen ilman kokemusta, joka todistaa totuudet vääristymäksi.
Kun sinä helmikuun päivänä 2021 tunsin vahvaa onnea, leijuttavaa valoa ja tiesin, että on aika perustaa kehräämö, olin syntynyt tähän elämään. Tietämättäni mutta vahvasti kokien, valtavan vimman voimalla työskentelin uuden päämäärän eteen. On kulunut yli kolme vuotta. Alan olla jälleen taapero, joka alkaa luottaa itseensä itsenäisenä toimijana, riuhdon varovaisesti ja testaan rajoja. Elän uhmaikää.
Miten oman elämänsä täyskäännöksen vois kirjoittaa muutamaan virkkeeseen? Silloin se tiivistyi liiketoimintasuunnitelmaan, jonka laatikot olivat liian rajoittavia. Kirjoitin 16-sivuisen raportin tai esseen, jossa kerroin miten lankaa tulisi tehdä paremmin, värjätä kasveilla ja nostaa suomalaisen villan jalostuksen laatua uudelle tasolle. Samalla käsikirjoitin uuden minän. Päätökset ja tunteet muuttuivat teoiksi, jotka syntyivät sen uuden elämänkokoisessa vimmassa.
Tämän elämän pöyrre on kiivas, on antauduttava sille, mikä tekee onnelliseksi. Seuraavaa pyörrettä, en osaa ennakoida, mutta tiedän, että se tulee vielä. Nyt on kuitenkin kasvettava tässä elämässä; ensimmäistä kertaa osaan pysähtyä myös hetkiin.